Takana vähitellen jo toinen viikko kotosalla, kiitos koronan.
Aika on mennyt hurjan nopeasti!
Arkipäivät klo 8 ja 17 välillä ovat niin täynnä touhua, ja toisaalta aamut ja illat niin hitaita ja laiskoja, että olen välillä olen jo aivan pyörällä päästäni onko tiistai vai torstai!
Tässä parin viikon aikana on huomannut, miten paljon harrastukset rytmittävätkään arkea ja ne ovat tavallaan arjen maamerkkejä, joiden pohjalta on helppoa rytmittää elämää ja pysyä kiinni päivissä. Niiden puuttuminen luo tunteen, että tavallaan ajelehtii päivästä toiseen, ilman tarttumapintoja.
Onkin miehen kanssa – puoliksi vitsilä, puoliksi hieman lannistuneina – todettu, että ELÄMÄ ON TAUOLLA.
Koetan pitää rytmeistä ja rutiineista parhaani mukaan, koska lapset. Jos täällä kaksi aikuista ihmistä eläisi korona-arkea, voisi olla, että rytmi arjessa olisi pahemminkin sekaisin ja työt ja vapaa-aika menisi totaalisen sekaisin. Tunnistan itsestäni, että jos minulla ei ole ’syytä’ lopettaa työt klo17, saatan unohtua työn pariin koko alkuillaksi tai palata sähköpostien ääreen myöhään illallakin.
…Muistan liiankin hyvin aikakauden, kun asuin isomman pojan kanssa kahdestaan joka toinen viikko; niinä viikkoina, kun poika oli isällään ja Lahdessa minua odotti työpäivän jälkeen tyhjä asunto, saatoin unohtua Helsingin konttorille jopa iltayhdeksään asti… En kaipaa noita aika lainkaan!
Täällä lapset nyt heräävät normaalin arkirutiinin mukaan ja isommallakin pojalla alkaa suurin osa koulupäivistä 8:15. Patistan hänet myös pyöräilemään koululle ja takaisin ennen koulupäivän alkua, jotta aivot saavat hieman raikasta ilmaa ennen koulutöihin tarttumista. Lounas syödään lounasaikaan ja joka päivä ulkoillaan yhdessä hetki – jalkapalloillen, pyöräillen tai vaikka ihan vain touhuten omalla pihalla. Koulupäivä kestää koulupäivän ajan, sitä rytmittää pienet tauot ja pleikka ei käynnisty sen aiemmin kuin normaalinakaan arkena.
Eikä peliajat ole venyneet normaaleista!
…Tosin ruutuaika on lisääntynyt molemmilla pojilla tänä aikana, mutta toisaalta se on nyt pieni murhe tässä kaiken muun hässäkän keskellä. Kun tilanne tästä rauhoittuu, niin ratkotaan sitten se pienempi ongelma, eli telkkareista, tableteista ja puhelimista vieroitus…
Tässä menneen viikon aikana olen taas löytänyt tästä koronakotoilusta aivan uusia puolia ja toisaalta ehkä oppinut itsestänikin jotain uutta. Kirjoitin viime viikolla ensimmäisen viikon havaintojani niin ikään tänne blogiin – pääset juttuun tästä linkistä – ja saattaapa olla, että tästä muodostuu tällainen loppuviikon teemapostaussarja läpi tämä koronaepidemiajakson.
Mutta mitä ajatuksia ja havaintoja koronakotoilun toisella viikolla on herännyt?
1.
Olen löytänyt itseni tekemästä lapsilleni herkkuja, jotka ovat omasta lapsuudesta tuttuja, kuten hedelmäsalaattia, vaahtokarkkikaakaota, nakkisoppaa ja itse leivottuja sämpylöitä vanhan kotitalousoppikirjan reseptillä.
Ne tuovat mieleen lämpimiä muistoja omasta lapsuudesta ja yhä useammin ruokapöydän äärellä on tullut kerrottua lapsille asioita omasta lapsuudesta – kultaisilta 80- ja 90-luvuilta. Mieli etsii näinä epävarmuuden aikoina kiinnekohtia lapsuuteen, jolloin ei ollut huolta ja murhetta – ja meille itäsuomalaisille erityisesti ruoka tuntuu olevan se mikä tuo lohtua läpi elämän. 😉
2.
On oikein naurattanut – kyllä, koronan riehuessa saa silti asiat naurattaa – kuinka koronaepidemia on kerta kaikkiaan vanhentanut meitä keski-ikäisiksi! Koskaan ennen emme ole miehen kanssa pysäyttäneet tekemisiämme ja istuneet sohvalla odottamaan hallituksen tiedotustilaisuutta, minä neuloen ja mies uutisia samaan aikaan ääneen lukien.
Miksi tämä toiminta saa minut sitten tuntemaan itseni keski-ikäiseksi? Koska saan noista hetkistä hurjia nostalgiasäväyksiä 90-luvun alkuun, kun omat vanhemmat istuivat jännittyneinä television edessä odottamassa hallituksen tiedotustilaisuuksia, miettivät ääneen erilaisia skenaarioita tulevasta – ja sitten markka yhtäkkiä kellui. Minä jopa muistan sen kelluvasta markasta tehdyn piirroskuvan, joka ilmestyi televisioruudun yläreunaan!
Olin tuolloin hieman nuorempi kuin vanhin poikani nyt, ja silti muistan tuon ajan niin selvästi – ehkä siksi niin tiukasti pidänkin kiinni niistä arjen rytmeistä ja rutiineista, sekä iltojen yhteisistä hetkistä, sillä murehdin hieman sitä, miten tämä aikakausi piirtyy lasten muistiin.
Olen vitsaillut aina olevani pula-ajan lapsien lama-ajan lapsi, ja nyt pojistani on tulossa pula-ajan lapsien lama-ajan lapsen koronakauden lapsia….
Toisaalta tämän syklin tunnistaminen tuo hieman lohtuakin tähän tilanteeseen; maailmanlaajuisia haastavia aikakausia – ja jopa tautiepidemioita – on ollut läpi ihmishistorian ja joka kerta niistä on lopulta noustu ja jatkettu elämää.
3.
Olen huomannut kaipaavani konttorille!!
Työkaverin kanssa todettiinkin, että kyllä tässä on tämän vuoden etäpäiväkiintiö jo aivan täynnä. Kohtaamiset aikuisten ihmisten kanssa työpaikalla tuntuvat nyt kaukaiselle haaveelle, jota kohti porskutetaan pikkuhiljaa.
Aikaisemmin ahdistuin, kun koetin tehdä töitä avokonttorissa ja sulkeuduin usein työpaikan hiljaiseen tilaan työskentelemään. Nyt, työskenneltyäni parisen viikkoa keittiön ruokapöydän ääressä kahden lapsen seurassa voi todeta, että avokonttorille pääsy olisi tällä hetkellä unelmien täyttymys…!
Ehkäpä tämä aikakausi kasvattaa taas hieman tämän introvertin sietokykyä äänille ja keskeytyksille työskentelyn ohessa? Ainakin opin entistä vahvemmin ottamaan pieniä hetkiä omaa aikaa arjessa ja tietoisesti pysähtymään aika ajoin hetkeen, sulkemaan silmät ja tyhjentämään ajatuksia, jotta korvaamaton kovalevy ei kuormittuisi liikaa.
4.
Liittyen tuohon kaipuuseen konttorille kaipaan myös aikakautta jolloin pukeuduin johonkin muuhunkin kuin pieruverkkareihin ja venähtäneeseen villapaitaan.
Kun arjessa oli ne konttoripäivät, tuli säännöllisesti tsempattua ja pukeuduttua kivasta – hei, jopa meikattua! Ja kun arjessa oli nuo kivan pukeutumisen -päivät, osasi myös arvostaa sitä luksusta, että pystyi tekemään töitä kotoa käsin ja viettämään päivän pieruverkkareissa ja villapaidassa. Kun poistetaan yhtälöstä kiva pukeutuminen, jäljelle jää vain yhtä nuhrua!
Katselen tätäkin kirjoittaessa makkarin sängyn vastapäätä olevaa vaaterekkiä ja lempivaatteitani, jotka pääsevät käyttöön, kun poistun kotoa. Ei niitä osaa täällä kotona arjessa käyttää – enkä oikeastaan haluakaan! Kotona on aina vaara vähintään räjähtävästä ketsuppipurkista, ympäriinsä heiluvasta tussista – joka osuu erityisesti lastenhuoneen seiniin aivan liian usein – taikka kaatuvasta kaakaosta. Ja kuinka höntti olo olisikaan keitellä lounaskeittoa perheelle vaatteissa, joissa yleensä istun palavereissa ja yritän näyttää fiksulle! 😀
Voi myös olla, etten tämä koronakotoilukauden päätyttyä osaa enää edes kävellä korkokengillä…! Reinot, lenkkarit ja kumpparit – niillä mennään nyt.
5.
Ainoa, joka nauttii tästä tilanteesta, on naamani!
Laskeskelin tuossa äkkiseltään, että olen viimeksi meikannut 12.3., kun olin viimeistä päivää paikalla Helsingin toimistolla. Siis reilu kaksi viikkoa sitten!
Kasvoja on voinut nyt hoitaa lempeämmin, kun mm. meikkivoidetta ei ole tarvinnut poistaa puhdistusainein, vaan olen pärjännyt pääosin suola- ja Saaren Taika Teepuu -palasaippuoilla. Kosteutuksesta huolehdin edelleen vanhaan malliin, joten iho on saanut todellakin levätä ja sitä on suorastaan hemmoteltu.
Ja mikä ihana vapauden tunne se onkaan, kun saunaankin pääsee livahtavaan nopean suihkun kautta, eikä ensin tarvitse suorittaa monivaiheista meikkien poistamista!
6.
Näiden kahden kotikoulu- ja kotipäivähoitoviikon aikana olen syönyt huomattavasti paremmin ja terveellisemmin, kuin normaalisti etäpäivinä.
Yleensä, kun vietän kotikonttoripäiviä ypöyksin kotosalla, saatan helposti uppoutua työhön niin, että unohdan jopa syödä lounasta. Tai sitten en yksinkertaisesti jaksa valmistaa lounasta vain itselleni, ja jos jääkaapissa ei ole mitään helppoa ja nopeaa lämmitettävää valmiina, saatan kitkutella läpi päivän voileipien ja kahvin voimin.
Nyt, kun molemmat lapset ovat päivät pitkät kotosalla, on minun pakko valmistaa lämmin lounas päivittäin!
…Ihan joka päivä en tosin istahda lasten kanssa samaan lounaspöytään, vaan koetan ajoittaa pakollisia Skype-palavereita noille hetkille, sillä silloin on parhaat todennäköisyydet saada puolisen tuntia rauhaisaa työskentelyaikaa. Ja toisaalta usein tulee käytettyä oma lounastauko lasten ulkoilutukseen – syön sitten lounasta taas sähköpostien äärellä sisälle palattuamme.
7.
Koronakotoilu on tuonut arkeen keskelle päivää liikunta- ja ulkoiluhetkiä – jopa ihanasta kevätauringosta olen kerrankin päässyt nauttimaan näin arkipäivinä!
Vaikka koetan normaaleinakin etäpäivinä poistua kellarikerroksen työhuoneesta ja ottaa keskelle päivää pienen happihypyn, niin aivan liian usein flow-tila on tänäkin talvena vienyt mennessään ja olen havahtunut siihen, että päivän valoisa aika on hujahtanut ohi.
Lapset kaipaavat hurjasti aktiviteetteja ja ulkoilua, jotta seinät eivät iltapäivästä alkaisi kaatumaan niskaan. Ja nyt – kiitos koronan – noiden aktiviteettien järjestäminen päiväaikaan on meidän kotona työskentelevien vanhempien vastuulla, kaiken muun ohella. Eli minusta on kuoriutunut (vai väkisin revitty?) esiin myös liikuntaopettaja, PT ja jumppatäti…!
Vaikka välillä pientä tuskanhikeä tuottaa liikuntahetken mahduttaminen päivän kalenterimerkintöjen väliin, tuovat ne niin iloa kuin energiaa myös itselle. Aivan uudella teholla tartun töihin palattuani reippaalta pyöräretkeltä tai jalkapallokentältä!
****
Vaikka moni asia tässä uudenlaisessa arjessa tuottaa päänvaivaa ja kuormittaa, toivon toisaalta, että joitakin asioita tästä arjesta säilyisi matkassa elämän vähitellen palatessa ennalleenkin.
…Edes into tarttua kerrankin ajoissa pääsiäiskoristeluihin, kun niitä ehtii paremmin olemaan kotona ihastelemassa! 😉
Aurinkoista viikonloppua!
