Olin alakoululainen, reippaasti alle kymmenvuotias, kun naapuripaikkakunnalla asunut äitini täti menehtyi. Hänellä ei ollut omia lapsia, joten hänen veljensä lapset perivät hänet – eli äitini sisaruksineen.
Muistan, kun ajoimme eräänä aamupäivänä tädin asunnolle – oli tullut hetki käydä läpi hänen maallinen omaisuutensa.
Minulle tilanne oli sen verran uusi, enhän ollut koskaan menettänyt ketään läheistäni, että tuo päivä on piirtynyt vahvana mieleeni. Muistan pyöreät tarralaput, joita oli liimattu huonekaluihin ja tavaroihin, jotka oli jo ennen paikalle saapumistamme merkattu toiseen kuormaan lähteviksi. Muistan, että mietin, miten paljon tarroja voikaan aikuisella ihmisellä olla…
Äitini sai muistoksi tädistään kaksi puista nojatuolia, kaksi 80cm leveää sänkyä, rottinkipöydän ja joitakin suvun valokuvia.
Muistan, että äitini oli kovin onnellinen valokuvista – hänellä ei juurikaan ollut ainoatakaan valokuvaa aiemmin esimerkiksi omasta äidistään, joka oli kuollut jo vuosia aiemmin, saati isänsä puolen isovanhemmista. Joitakin noista valokuvista on edelleen lapsuudenkotini seinillä muistona.
Muistan myös, että (niitä harvoja tarrattomia) huonekaluja katsellessaan vanhempani miettivät, oliko jotain, mitä oikeasti tarvitsisimme kotona.
Nuo sängyt olivat minun käytössäni koko lapsuuteni ja nuoruuteni, ja nyt toinen niistä on varattu minun poikieni käyttöön mummolassa.
Puiset nojatuolit löysivät 2010-luvulla tiensä vanhaan kotiini Lahdessa ja toinen oli vielä täällä Villa Kotirannassa poikien käytössä pitkään. Nyt ne ovat taasen varastossa odottamassa uutta nurkkausta, johon ne asettaa.
Rottinkipöytä oli vuosikausia vanhemmillani käytössä ja sekin niin ikään kulkeutui 2010-luvun alkupuolella vanhaan kotiini Lahteen. Käytin sitä terassipöytänä pari kesää, mutta muutettuani Mäntsälään se ei enää oikein löytänyt paikkaansa, ja siirtyi varastoon säilytykseen.
Tänä keväänä jotenkin havahduin
kesäisestä sisustuksesta haaveillessa,
että meillähän tosiaan on tuo
kaunis rottinkipöytä olemassa!
Täytyy myöntää, että säikähdin oikein, miten huonoon kuntoon pöytä oli päässytkään…!
Päätin tarttua toimeen ja kunnostaa pöydän käyttökelpoiseksi ja sisälle tupaan nostettavaan kuntoon.
Olin jo aiemmin törmännyt seuraamissani Facebook -ryhmissä erilaisiin rottinkikalusteiden kunnostusvinkkeihin, joten hankintalistalla oli väritön puuöljy.
…Missään nimessä en edes harkinnut pöydän (spray- tai kalkki)maalaamista, mikä tuntuu olevan se yleisin tapa ’kunnostaa’ vanha puuhuonekalu…
Äitienpäivänä oli täydellinen sää aloittaa urakka; aurinko paistoi, mutta ei ollut liian kuuma – ja äitienpäivä jotenkin tuntui sopivalle ajankohdalle viettää hetki yksin omissa ajatuksissani, muistellen lapsuuttani ja ajatellen äitiäni, kunnostaessani häneltä saamaani pöytää.
Ensin pesin pöydän kunnolla lämpimällä mäntysuopavedellä ja sienellä, jolloin pöydästä irtosi helposti niin lika kuin hilseillyt lakkakin. Työ oli aikaa vievää, sillä rottinkipöydässä on paljon mutkia ja kolosia putsattavana, mutta kuitenkin melko palkitsevaa, sillä tulos näkyi välittömästi!
Pesun jälkeen annoin pöydän kuivua kunnolla auringossa ja lempeässä toukokuun tuulessa.
Käsittelin pöydän runsaalla öljyllä pensselin kanssa. Pensselin sijaan olisi voinut käyttää myös rättiä, mutta se tuntui jotenkin hankalalle jo ajatuksena, kun pöydässä on niin paljon yksityiskohtia. Isompi pinta olisi voinut ollakin helppo käydä läpi rätin kanssa.
Käsittelyn jälkeen odottelin purkin ohjeistaman vartin verran ja kävin pinnat läpi puhtaan rätin kanssa, pyyhkien pois kaiken ylimääräisen öljyn.
Ja lopulta nostin pöydän terassille kuivumaan rauhassa.
Käsittelin pöydän vain kertaalleen, mutta päätin, että teen tämän huoltotyön jatkossa edes muutaman vuoden välein. Aikaa meni vajaat pari tuntia pesuineen, välikuivauksineen ja käsittelyineen – toki tuo välivaiheen kuivamiseen menevä aika riippuu olosuhteista.
Mikä ilo olikaan kantaa perintöpöytä tupaan
arvoiselleen paikalle!
Luin joskus vuosi sitten perheestä, jossa kerrottiin vaimon konmaritus -innon menneen niinkin pitkälle, ettei olohuoneessa ollut enää muuta kuin sohva. Sohvapöytäkin oli annettu kiertoon, koska ’sitä ei oikeasti tarvittu, vaan se toimi vain jonkun asetelman säilytyspaikkana’.
Ilmeisesti tuo vaimo ei ollut koskaan löytänyt
Marie Kondon mainostamaa, pirskahtelevaa ilon tunnetta tuottavaa sohvapöytää!
Meillä sohvapöytä on päivittäin käytössä – ja kyllä, myös ’asetelman säilytyspaikkana’.
Siihen lasketaan kaffekupit sohvalla köllötellessä (voisihan ne tietenkin lattiallekin laittaa tai juoda kahvit vain keittiön pöydän äärellä), neuletyö odotelemaan seuraava hetkeä, kun ehdin istahtaa alas sen ääreen (voisinhan säilyttää neuletta myös tähän käyttöön pyhitetyssä korissa, jonka veisin kaappiin odottamaan seuraavaa neulontatuokiota) ja kirjat sekä lehdet, joita luemme juuri nyt (niin, onhan meillä alakerrassa kirjahyllykin ja seinällä lehtiteline).
Kuinka tylsälle ja tyhjälle tuntuisikaan koti
ilman esineitä ja huonekaluja, jotka ovat täynnä muistoja
– tai vain puhtaasti miellyttävät omaa silmää!
Ja miten tuntisinkaan oloni vierailijaksi kodissani, jos elämimen ei saisi näkyä! Jo joutuisin aina keräämään piiloon kaiken sen, jolla ei ole juuri sillä hetkellä käyttöä – neuletyön, kirjan… Jos kodissa olisi vain se, minkä todella tarvitsemme.
Olisiko se enää edes koti, jossa asutaan vai vain asunto, jossa suoritamme arjen pakolliset toiminnot?
Rakastan kaikkea vanhaa ja elämää nähnyttä
– asioita, joilla on historia, tarina kerrottavana.
Rakastan kerroksellisuutta.
Sitä, kuinka koti näyttää sille, että
siellä on asuttu jo vuosia.
Kodin esineet ja sisustus ovat kuin vuosirenkaita
– jokainen asuttu vuosi tuo
sisältöön ja pintoihin oman jälkensä,
joka tekee sisustuksesta mielenkiintoisen.
Olen kerran elämässäni asunut asunnossa – en vieläkään osaa kutsua sitä kodiksi – jossa kaikki oli uutta. Asunto valmistui juuri siihen muuttaessa ja lähes kaikki huonekalut olivat uusia, suoraan tuohon asuntoon hankittuja. Vanhasta, muistaakseni 1970-luvulla rakennetusta KODISTA lähti muutossa kierrätykseen suuri pakettiautollinen huonekaluja, joita olen kaivannut vielä näin vuosia myöhemmin.
En koskaan kotiutunut tuohon asuntoon, siellä tunsin olevani vieras – kuin toisen nurkissa olisin asunut. Eikä tuosta asunnosta lähtenyt mukaani seuraavassa muutossa kuin muutama huonekalu (ruokapöytä, työpöytäni, pari tuolia, kirjahylly), enkä ole hetkeäkään kaivannut mitään taakseni jättämää.
Seuraava KOTI oli taasen 1979 vuonna rakennetussa pienkerrostalossa remonttia vaatinut kolmio, johon muutin noiden muutaman huonekalun kanssa ja vähitellen – palttiarallaa viiden vuoden aikana – rakentui kodikas kerroksellisuus uutta ja vanhaa. Edelleenkin lämmöllä muistelen tuota kotia, ja välillä siellä edelleen piipahdankin, mutta nykyisin vuokraemännän roolissa.
Elämäni varrelle mahtuu monen monta kotia
ja muutama asuntokin, mutta Villa Kotiranta
on KOTI isolla tunteella!
En tiedä johtuuko se siitä kerroksellisuudesta, joka on vallannut kotimme, vai vuosien mittaan tehdystä remontoinnista ja taloon (ja sen sieluun) huolella tutustumisesta ennen tänne muuttoa, mutta tuntuu kuin olisimme asuneet täällä aina.
