”Et sitten julkaise sitä minnekään!”, huudahti aiemmin teini yrmeänä, kun nappasin puhelimen kameralla talteen jonkun hauskan hetken arjestamme.
Sittemmin tuosta reaktiosta on päästy eroon, kun hänkin ymmärsi, etten valokuvaa häntä – tai muitakaan lapsiani – julkaistakseni kuvia somessa. Mutta pitkään menikin ihmetellessä, miksi poika automaattisesti oletti, että kuva päätyisi nettiin, mutta lopulta ymmärsin, että olemme kasvaneet niin eri aikakausiin; minä, kahdeksankymmentäluvun lapsi, näen valokuvaamisen tapana kerätä muistoja talteen vuosienkin päästä katseltavaksi, kun taas poikani, tuo 2000-luvun muksu on syntynyt suoraan some-aikakaudelle, missä valokuva on keino kommunikoida.
Toisaalta erityisesti teinin kanssa on ollut helppoa opetella digitaitoja – millaisen kuvan voi lähettää toiselle tai julkaista ja ettei ilman toisen lupaa saa ottaa valokuvaa. Muksuilta aina itsekin kysyn, että ’saanko ottaa kuvan tästä hetkestä muistoksi itselleni’, eikä juuri koskaan heillä ole mitään sitä vastaan.
Kuten alkuviikosta täällä blogissa kirjoitin, olen tämän syksyn aikana käynyt läpi kaappeja ja lipastoja, karsinut tavaraa ja koettanut järjestellä säilytettäviä tavaroita uudelleen hieman hallitummin.
Yhtenä isompana projektina onkin ollut vanhojen, 80-90 -luvun paksujen valokuva-albumien läpikäyminen ja niistä valokuvien siirtäminen uusiin, hieman vähemmän tilaa vieviin kierrealbumeihin. Samalla olen sortannut vanhoja muistolaatikoita teinivuosilta ja kerännyt niistä valokuvia ja muista säilytettäviä lippulappusia niin ikään kansien sisään.
Löysin myös lipaston perältä kaikkiaan toistakymmentä Ifolor -valokuvataskua täynnä muistoja matkoista, juhlista ystävien kanssa ennen lapsia, lapsista pienenä ja vähän isompinakin – kaikki nuo ovat odotelleet hetkeä, että ehtisin ne kiinnittää albumeihin!
….Eikä urakka siihen lopu; tälläkin hetkellä tietokoneella odottaa ~1,000 valokuvaa paperikuviksi teettämistä…!
Toiset konmarittaa paperivalokuvansa digimuotoon, kun minä taas ehdottomasti haluan valokuvani käsin kosketeltaviksi kuviksi!
…Koska sinä olet istunut alas ja vaikka lastesi kanssa katsellut valokuvia Google Drivesta?! Minä en koskaan – enkä rehellisesti sanottuna ole edes ihan täysin varma, kuinka pääsisin arkistooni käsiksikään, vaikka ihan kuukausitasolla MAKSAN kuvien säilyttämisestä jossain pilvessä…
Mutta lasten kanssa on tullut aina aika ajoin kaivettua albumeja esiin ja ihmeteltyä aikoja, joita lapseni eivät ole edes koskaan eläneet tai jotka he olivat jo täysin unohtaneet. Ne riemunkiljahdukset, kun esiin tulevat kuvat muutaman vuoden takaisilta kaverisynttäreiltä tai telttaretkeltämme mummolaan!
Mittaamattoman arvokkaita ovat nuo talletetut muistot!
Rakastan myös vanhoja valokuvia – muistoja menneistä sukulaisista. Niin ikään kahdeksankymmentäluvun perhealttarien äärellä kasvaneena ova myös oman kotini tasot täynnä valokuvia rakkaista ihmisistä; isovanhempieni valokuva sota-ajalta, kun isäni oli vielä pieni poika, vanhempieni ja siskoni hääkuvat sieltä 1970-1980 -lukujen taitteesta, mieheni ukin lapsuuskuva, jota eräs vieraamme luuli keskimmäisen poikamme kuvaksi (!!), kummilapsien kuvat, omien muksujen koulukuvat, oma hääkuva… Ihmisiä ja hetkiä, joiden en tahdo unohtuvan.
Isäni joskus totesi, että ihminen on niin kauan olemassa, kuin joku hänet vielä muistaa. Kun nuoremmat sukupolvet kasvavat, unohtuvat vähitellen ne isoisovanhemmat ha heidän ikäpolvensa – he ovat vain nimettömiä henkilöitä sukulaisten albumeissa ja nimiä hautakivissä. Aikasurullinen ajatus mielestäni, mutta loppujen lopuksi niin totta.
Omille lapsilleni näytän semi-säännöllisesti valokuvia omista isovanhemmistani ja kerron heistä tarinoita. Omaa ukkiani, isäni isää, en ehtinyt koskaan tapaamaan, mutta isäni kertomissa tarinoissa ja kotimme valokuvissa hän elää edelleen kanssamme.
Myös omat vanhempani, lasteni isovanhemmat, asuvat sen verran kaukana, että näemme valitettavan harvoin, mutta pienimmänkin neidin kanssa tutkimme lipaston päällä olevaa valokuvaa usein ohi kävellessämme. ”Mummo. Ukko!”, hihkaisee neiti ja tökkää sormella valokuvaa.
Itselleni vanhat valokuvat omasta lapsuudestani ovat osa oman identiteettini rakentamista. Jos en voisi nähdä mille näytin vauvana, taaperona, ekaluokkalaisena taikka murjottavana yläkoululaisena, tuntuisi, että osa minua puuttuisi – historiassani olisi aukkoja.
…En edes halua ajatella sitä tunnetta, jonka kotinsa – ja muistonsa valokuvineen – tulipalossa menettäneet ovat kokeneet…
Ehkä siksi koen osittain velvollisuudeksenikin äitinä valokuvata muksuja ja yhteisiä hetkiämme, jotta aikuisenakin he voivat palata lapsuuden muistoihin, jotka niin nopeasti omassa muistissa haalistuvat ja lopulta katoavat.
…Ja toisaalta minua viihdyttää ajatus siitä, että joskus, kun minusta aika jättää, voivat lapset yhdessä kokoontua yhteen valokuva-albumien ääreen ja muistella yhteistä historiaansa – ja ihmetellä nuoruudenkuvistani, että ’hitsit, äidillähän oli ihan oma elämä!’