Tänä vuonna annoin syksylle täysin periksi – ja ensimmäistä kertaa vuosiin olen oikeasti onnistunut nauttimaan hämäristä aamuista ja pimenevistä illoista!
Kotikonttoripäivinä sekä viikonloppuisin olen pyörinyt pitkälle aamupäivään joko yöpuvussa tai pukeutunut oikein pehmoisiin ja lämpöisiin kotivaatteisiin. Villasukat otan pois vain pesulle mennessä ja sauna on lämminnyt lähes päivittäin.
Näin syyslomallaan ekaluokkalainen lämmitti meille jopa aamusaunan – mitä luksusta!
Mutta tänä syksynä olen ehtinyt myös nauttimaan kynttilänvalosta; aamuisin en sytyttele kirkkaita kattovaloja päälle vaan pakotan perheenkin hiippailemaan semihämärässä kynttilänvalossa aamutoimensa. Illalla sytyttelen valosarjoja – ja niitä kynttilöitä – ja saatan käytävän valot sytyttää himmeimmälle kirkkaudelle lisävaloksi lasten leikkiessä.
…Kirkkaampi täsmävalo syttyy neuletyön etsiytyessä käteen, mutta sekin on rakkaudella valittu vintagevalaisin, jonka valo on lämmin – suorastaan lapsuuden kasarikodista tuttu sävy.
Mutta suurin antautumiseni syksyn vietäväksi oli tämä tuvan lipaston muutos; pitkän harkinnan jälkeen keräsin perhealttarin pahvilaatikkoon (lue: perhekuvat, kummilasten valokuvat, isovanhempien valokuvat, hääkuvat – se lapsuudenkodin kirjahyllyistä tuttu kokoelma tärkeitä muistoja), pyyhin tason ja nostelin sesonkikoristekaapista kaikki ihanat syksyn ja alkutalven koristeet, joista osaa en edes enää muistanut omistavani!
Haaveilen edelleen uudesta sohvasta tupaa ja samassa yhteydessä tämän lipastoseinän täydellistä uudistamista; tahtoisin tyhjentää koko seinustan – kaapeista, sivupöydistä, avohyllystä, huonekasveista – ja hankkia tilalle seinään kiinnitettävät, jalattomat kaapit, joiden ovien taa saisin tehokkaammin järjestykseen ja piiloon kaiken säilytettävän. Siis sellaisen robotti-imurin unelman, jossa minkään kaapinjalan taa ei jäisi pölyä piiloon!
…Mutta nyt näitä kuvia katsoessa muistan, miksi rakastan tuota täysipuista vitriinikaappia, enkä ehkä sittenkään halua korvata sitä ainakaan kylmällä valkoisella kaapistolla…
Pitkin vuotta – tai noh, parisen vuotta – olen haalinut talteen kauniit huonetuoksupullot, sillä tiesin, että vielä saapuu se päivä, kun löydän täydellisen paikan niistä kootulle asetelmalle.
…Tämä onkin yksin heikkouteni (ja kyllä, niitä on vielä monia muitakin!); tavaran haaliminen, koska JOSKUS voi vielä tulla se päivä, kun sitä tarvitsisin…
No mutta, se päivä saapui – ja olihan hei säästämisen vörtti!
…Tuohon pakkasten saavuttua vielä joku talventörröttäjä tai pieni asetelma kuivakukkia…!
Kipuilen täällä tavaroiden karsimisen ja persoonallisen, runsaan kodin rakkauden välissä… Haluaisin tyhjentää kaikki kaapit ja tasot, omistaa vain välttämättömän, ja samaan aikaan en ole valmis luopumaan ainoastakaan ihanasta esineestä, jonka olen joskus haalinut kirpparilta, saanut lahjaksi tai ostanut kaupasta.
Tunneside tavaroihin voi olla ihan järkyttävän vahva!
Vaikka samaan aikaan tiedostan, etten ole tätä kyseistä käsissäni pyörittelemää esinettä käyttänyt viimeiseen kahteen vuoteen kertaakaan, enkä itse asiassa muistanut edes sen olemassa oloa, niin silti en pysty tekemään päätöstä päästää irti ja luopua. Vaikka esine voi olla kirpparilta ostettu, ei kertaakaan edes käyttöön otettu harhaostos – ’Mitä jos kadun myöhemmin?!’
Tänään aamulla sängyssä pyöriessä muistin, että minulla on kodinhoitohuoneen kaapissa kassillinen verhoja, joista osaa en ole käyttänyt kertaakaan vuoden 2013 jälkeen ja yhdet siniset verhot ovat joululta 2008!! Noista kaikista verhoista tiedän, etten koskaan ole niitä kodissamme käyttämässä, mutta silti olen niitä raahannut muutosta toiseen siinä kassissa ja löytänyt niille kaappipaikan!!
Ehkä tänään siis jatkan tätä luopumisesta harjoittelua pienin askelin ja tyhjennän verhokassin vihdoin kirppislaatikkoon…
