Talvisia lapsuudenkodin maisemia Pohjois-Savosta

Tämä mennyt viikko on ollut melkoista hulabaloota erityisesti töissä näin palailtuani talvilomalta takaisin sorvin ääreen…! Tuntuu, että juurihan vasta oli maanantai ja nyt onkin jo arkiviikko lopuillaan – onneksi on pitkät viikonloput, eli arkea tasapainottavat perjantai- ja maanantaivapaat joka toinen viikko…

Arkeen oman haasteensa toi myös viime viikonlopun seikkailumme Pohjois-Savossa – tai paremminkin tuosta seikkailusta aiheutunut autottomuus.

…Todettakoot lyhennettynä versiona, että tähän tapahtumasarjaan liittyi -20C pakkanen, palokunta ja kotimatka lapsen kanssa taksi-juna-juna-anopin kyyti -kombinaatiolla, raahaten mukana puoli omaisuutta, kuten pienemmän pojan raskas turvaistuin, jonka autosta pelastin…

Joten auto jäi Pohjois-Savoon, ilmeisesti siirtynyt jo jonnekin romuttamolle, ja minä tyttö olen viime päivinä harjoitellut ajamaan mieheni automaattivaihteisella autolla – omani ovat AINA olleet manuaalivaihteisia…! Onni onnettomuudessa (tällä kertaa voi sanoa noin ihan kirjaimellisesti) oli, että miehen auto on identtinen oman vanhan autoni kanssa, joten ei tarvinnut opetella mitään muuta kuin ”vain” se kytkimen puuttuminen.

Lapsuudenkodissa viikonloppua viettäessä uskaltauduin kotitalomme pihapiiriin valokuvaamaan kauniissa aamuauringossa, vaikka pakkanen nipistelikin sormia.

Kuvatessa – ja kuvia nyt myöhemmin koneelle ladatessa – ihastelin hämmästellen maisemia.

Miten ihmeessä en osannut arvostaa tätä luonnon kauneutta silloin ~18 vuotta sitten, kun tuolla talven ihmemaassa asuin?!

Nyt jälkikäteen tuntuu uskomattomalle – ja uskomattoman onnekkaalle – että olen saanut kasvaa ja varttua Savon perukoilla, kaukana kaupungista, kiireestä ja hälystä!

Ihailen isääni monessa asiassa – puutarhan hoidosta käsittämättömiin kädentaitoihin – ja näitä hänen käsin veistämiä ja rakentamia puuliitereitä löytyy useampia talon läheisyydestä.

Lapsuudenkodissani on myös hirsistä käsin tehty rantasaunarakennus, jonka isäni rakensi rantaan ennen kuin koko lapsuudenkotiani oli rakennettu – joskus 35 vuotta sitten. Meiltä löytyy itse asiassa vanha valokuva, jossa minä palttiarallaa puolen vuoden ikäinen pallero; istun serkkuni sylissä ja taustalla isäni rakentaa kyseistä saunaa.

…Pitääkin ensi visiitillä käydä rannassakin valokuvaamassa….

Tämän tien varrella (kuvat yllä ja alla) olen odottanut pilkkopimeinä talviaamuina yksin koulubussia yhdeksän lukuvuoden ajan ja kuunnellut pakkasessa paukkuvia puita…

Syksyisin taisi karhu ja hirvetkin tien toisella puolella rymistellä. Tänä syksynä löydettiin vielä pienemmän pojan kanssa karhun raapimisjälkiä puusta alle sadan metrin päässä talosta!

Kovasti mielessä pyörinyt näitä maisemia ihmetellessä, että miten kova palo teini-iässä olikaan päästä pois tuolta metsän keskeltä – ihmisten ilmoille, mahdollisimman kauas. Pako maalta johtikin lopulta siihen, että lukion jälkeen hain ainoastaan satojen kilometrien päässä sijainneisiin kouluihin ja päädyin 400km päähän Lahteen.

Vaikka mitään en muuttaisi ja olen onnellinen tekemistäni ratkaisuista, niin kummasti olen kääntänyt kelkkani maalla asumisen suhteen; lähes 15 kaupungissa vietetyn vuoden jälkeen en voisi keksiä parempaa paikkaa asua ja kasvattaa lapsia, kuin maaseudun rauha!

…Ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä kovempi erakoitumisen tarve minulla tuntuu olevan. Olisin aivan valmis muuttamaan johonkin pieneen mökkiin järven tai lammen rannalle, kauas ihmisistä ja hälystä! No juu, miehen ja lapset voisin ottaa mukaan… 😉

…Juuri eilen viimeksi totesin miehelle, että sitten kun lapset ovat muuttaneet pois kotoa, voisimme kahdestaan erakoitua johonkin korpimökkiin.

Kunnes tuota unelmaa päästään toteuttamaan, katoamme muulta maailmalta vanhempieni luo visiiteille – tuolla maaseudun kolkassa kun ei edes internet puhelimessa kunnolla toimi!

// My childhood home, winter wonderland in Northern Savonia, in the eastern part of Finland. …It’s unbelievable how I didn’t see the beauty of these landscapes when I lived there ~18 years ago…!