Olen joutunut toteamaan näin neljääkymppiä lähestyessä (miten ihmeessä voi olla, että täytän tänä vuonna jo 37, kun mieli on kuin ikuinen 24v!?!), että vuodet vierivät hurjaa tahtia: Tovi sitten syntyi vanhin poika (niin, maaliskuussa 2008!), juuri äsken aloitettiin remontti (eli keväällä 2015), hetki sitten päästiin muuttamaan (siis lokakuussa 2017) ja nyt taas vähitellen valmistaudutaan uuteen kesään täällä Villa Kotirannassa!
Kevääseen valmistautuminen ja kesän odottaminen pitävät sisällään valtavan määrän onnen ja ilon tuntemuksia, mutta puutarhavuosi kaikkineen on kyllä yhtä vuoristorataa. Uskonkin, että moni jakaa tuntemukseni, kun kerron, että minulla on syvä viha-rakkaus -suhde kasvimaahani….
Keväällä (eli heti vuodenvaihteen jälkeen) odotan malttamattomana, että pääsisin iskemään sormeni multaan. Tuntuu suorastaan mahdottomalle malttaa odottaa maalis-huhtikuuhun saakka esikasvatuksen aloittamisen kanssa! Luen kaikki puutarhakirjani, käyn moneen kertaan läpi viime vuodelta ylijääneet siemenet ja teen ostoslistaa uusia varten. Mietin, suunnittelen ja piirrän tulevan kesän hahmotelman lajikkeiden kylvöpaikoille ja vertailen sitä aiempien vuosien ’pohjapiirroksiin’.
Alla kuvia suunnitelmistani vuosina 2017 ja 2018:
Esikasvatusvaiheen käynnistyessä olen jo aivan liekeissä; haluan kokeilla kaikkia mahdollisia lajikkeita, joihin olen törmännyt selatessani siemenluetteloita ja puutarhamyymälöiden kuvastoja. Mikään kasvi ei tunnu mahdottomalle kasvattaa – olenhan (tässä vaiheessa kasvukautta) puutarhurina voittamaton!
Kylvän esikasvatuspurnukoihin enemmän siemeniä kuin niistä itäneitä taimia ikinä kasvimaalleni tulee mahtumaan. Ihan varmuuden vuoksi laitan vielä tuplaten enemmän itämään kuin olisi jo lähtökohtaisesti liikaa, sillä ’mitäpä jos kaikki eivät idäkään’ tai ’jos halla vie puolet’… Lopulta kukaan ei enää mahdu keittiön ruokapöydän ääreen syömään, koska äidin taimet. Tai verannalla ei voi käyttää kahvittelunurkkausta, koska sielläkin ne äidin taimet.
Ja se taimien ulkoilutusvaihe – siinäpä ajanjakso, joka alkaa jo hieman ahdistaa… Odotan malttamattomana sitä maagista kesäkuun 10.päivän rajaa, että hallavaara olisi ohi ja voisin vihdoin istuttaa taimet ulos – jäisi päivissä aikaa johonkin muuhunkin, kun ei tarvitsisi enää toistasataa taimea kantaa ulos ja sisälle ja ulos ja sisälle…
Lopulta palaa käpy jo reippaasti toukokuun puolella ja suorastaan hylkään puolet taimista pihalle – ’aivan sama vaikka halla veisi, onhan noita enemmän kuin tarpeeksi!’ – toki koetan ostaa hyvää omatuntoa kieputtamalla taimiparat harsoon.
Toukokuun loppu ja kesäkuun alkupuolisko – sitä yhtä ja samaa harson availua ja takaisin asettelua, kun taimia ja suorakylvöjä koettaa hampaat irvessä jaksaa joka aamu juoksujalkaa käydä ennen töihin lähtöä kastelemassa.
Kesäkuun puolesta välistä eteenpäin – siis harsojen poisottamisen jälkeen – touhusta alkaa taas nauttia enemmän; kastelu on helpompaa ja vähitellen vihertävä kasvimaa saa aikaan suuria onnentunteita! Kasvatuslavojen sekaan villiintyneet kehäkukat tuovat kauniita keltaisen ja oranssin sävyjä raikkaan vihreyden sekaan. Yhä useammin tulee istahdettua puutarhan laitaan asetettuun tuoliin kahvikupin kanssa ihastelemaan omien käsien jälkeä – hymyssä suin.
Nämä ovat ne hetket, joiden takia oman kasvimaan ylläpitämisestä jaksaa vuodesta toiseen innostua.
Nautin jopa kitkemisestä – siinäpä lausahdus, jota en olisi uskonut teininä isäni kasvimaalle puolipakottamana koskaan lausuvani! Ehkä se on tämä aikuisiän kuormittava arki töineen ja lasten kanssa touhuiluineen, sekä vanhemmiten introvertiksi muuttuminen, mutta kitkeminen ja porkkanapenkin harvennus vetävät nykyisin vertoja mindfulness -värityskirjojen taiteilulle, meditaatiotuokiolle taikka hiljaisuusretriitille.
Ei ole ihanampaa, kuin erakoitua muista ihmisistä vehreään puutarhaan, tyhjentää mieli stressaavista ajatuksista ja hiljentyä keskittymään ainoastaan siihen, minkä taimen kulloinkin poistaa ja minkä jättää maahan kasvamaan.
ZEN!
Kesäkuun loppupuolelta eteenpäin kasvimaasta saa jo satoa parhaimmillaan enemmän kuin ehtii käyttämään tuoreeltaan. Niinpä viimeistään heinäkuussa alkavat mehu- ja hillokattilat kiehumaan, pinaatit ryöppäyksen jälkeen pakastumaan ja kuivuri hurisemaan!
Aluksi touhu on hauskaa; reseptien etsimistä ja kokeilua, kauniiden etikettien askartelua hillopurkkeihin ja raikasta raparperimehua puutarhassa lasten kanssa nauttien. Viimeistään kesäkurpitsa- ja kurpitsasadon kypsyessä alkaa jo hieman paniikki iskeä – ’mihin hit***n saan säilöttyä yli 100kg kurpitsaa?!?’
Viime kesänä sain – kiitos ennätyksellisen helteen, joka jatkui toukokuusta pitkälle elokuuhun – ensimmäistä kertaa kunnollisen tomaattisadon. Ja vielä osittain avomaalla! Osa tomaateista kasvoi talon eteläseinustalla tuulelta suojassa, suorassa auringon paahteessa ja osa sai ympärilleen vanhoista ikkunoista rakentamani ’tilapäiskasvihuoneen’ (kuva yllä). Tulevaksi kesäksi olen haaveillut kunnollisesta kasvihuoneesta, hieman samanlaisesta kuin alla olevissa valokuvissa (napattu viime kesänä Avoimet Puutarhat -tapahtuman aikana), mutta voi olla, että säästämäni kasvihuonerahasto hupsahtaakin vielä ensi kesän maanmuokkaustöihin ja saa aloittaa uuden säästämisen kesälle 2020…
Toisaalta, kuten aiemmin totesin, nämä vuodet hujahtavat niin vauhdikkaasti, että kohta jo vuosikymmenkin vaihtuu – ja toivottavasti olen tuolloin jo vihdoin ikiomassa kasvihuoneessani tomaatteja maistelemassa!
Lapset nauttivat puutarhavuodesta läpi kesän; pojat ovat innokkaina tekemässä kylvötöitä niin esikasvatusvaiheessa kuin ulos kylväessäkin, kastelevat ja jopa auttavat kitkemisessä. Pienempi poika tosin on vielä hieman vahdittava, sillä vauhdikas 3v saattaa huitoa koko lavan tyhjäksi kaikesta kasvustosta, jos en ehdi väliin…
Viimeistään sadon kypsyessä on lasten kulku kasvimaalle erityisen vauhdikasta; parempiin suihin häviävät kirsikkatomaatit ja herneet, joskus porkkanatkin katoavat suoraan penkistä, kun silmä välttää. Ensi kesälle odottelemme jo oman mansikkamaan satoa ja ostoslistalla keväälle ovat myös ensimmäiset pensasmustikan taimet.
Vaikka mahdollisimman paljon koetankin säilöä talvea varten oman puutarhan tuotoksia pakastimeen ja kellariin – kyllä, meillä on nyt remontin myötä ihan ikioma kellarikin, josta olen aina haaveillut! – niin lähtökohtaisesti hoputan koko perhettä syömään niin paljon satoa tuoreeltaan, kuin suinkin vain napa vetää. Tuoreena kaikki maistuu aina paremmalle ja vitamiinit on hyvä tankata kausivihanneksista ja -marjoista tuoreeltaan ennen pimenevää syksyä.
Tänä kesänä ajattelin tosin panostaa entistä enemmän juuresten talvisäilytykseen ja kylvää erikseen talven yli kellarissa säilyvää porkkanalajiketta, sekä pojille kesän naposteluun imelämpää kesäporkkanaa. Myös palsternakka tulee valloittamaan alaa kasvimaalla ja viime kesäisten kokeilevien kahden kylvörivin sijaan pyhitän palsternakalle vähintään yhden kokonaisen lavan – jopa kaksi, jos oikein innostun.
Kesähuone puuliesineen on haaveissa toteuttaa lähivuosina, ja uskomme sen edesauttavan kasvimaan antimista nauttimista tuoreeltaan; mikä sen ihanampaa, kuin laittaa puut palamaan lieteen, pestä kasvikset pihamaalla suoraan penkistä nostettuina ja kokata kasvimaan äärellä!
…Voi toki olla, että todellisuus onkin jotain aivan muuta ja palaamme kiltisti keittelemään perunoita ja paistamaan pinaattilettuja sisätiloihin induktiolieden äärelle…
Loppusyksyn ilon – ja stressin – aihe on myös omenasato.
Ostaessamme Villa Kotirannan oli keskellä pihaa muistaakseni VIISI suurta ja vanhaa, täysin villiintynyttä omenapuuta. Ensimmäisen syksyn jälkeen jätimme paikoilleen kaksi parhaiten satoa tuottanutta ja kaadoimme loput pois. Karsimme jäljelle jääneiden puiden oksia runsaasti ja hieman pelkäsinkin, etteivät omenapuut enää tuon käsittelyn jälkeen tuottaisi kunnolla satoa.
Noh, olin väärässä: Menneenä kesänä kyseiset puut tuottivat ~250kg omenaa!
Vietimme miehen kanssa yhden kokonaisen viikonlopun keräten nuo omenat laatikoihin, ämpäreihin, tynnyreihin ja kaikkiin mahdollisiin purtiloihin, joita saimme haalittua kasaan niin omasta pihasta kuin anoppilastakin. Omenat lastattiin peräkärryyn, kiikutettiin mehustamoon ja lopulta kellariin raivattiin tilaa ~200 litralle omenamehua!
…Miehen kanssa tosin omenia pimenevässä syysillassa kahdestaan kerätessä mietittiin, että monen mielestä olemme varmasti ihan kummallisia, kun emme kokeneet urakkaa suoranaisena työnä vaan nautimme tuosta laatuajasta yhdessä puuhaten ulkoilmassa. ’Saahan sitä mehua kaupastakin, alle eurolla litra!’, voisi moni todeta, sillä oman puutarhan omenamehu vaatii lukuisia työtunteja ja rahaa – enemmän kuin kaupasta valmiin ostaminen.
Mahdollisimman omavaraisessa kotitaloudessa – tai siihen pyrkimisessä – ei meillä ole suoranaisesti kyse minimoiduista kuluista, vaan mahdollisimman puhtaan ruuan mahdollistamisesta koko perheelle. ’Ei ole ilmaista lounasta’ pätee tähänkin elämäntapaan; kaikki mitä omasta pihasta ruokapöytään kannetaan – olipa sitten kyse kasvimaan sadosta tai oman kanalan kananmunista – on vaatinut aikaa ja sitoutumista, sekä aiheuttanut kuluja.
Pyrimme toki minimoimaan aiheutuneita kuluja mahdollisuuksien mukaan; kasvimaata kastellaan ’ilmaisella’ kaivovedellä (maksaa se sähkökin, jota kaivon pumppu vaatii) ja kanat saavat rehun lisäksi appeen, jonka valmistan mm. meiltä ylijääneistä aineksista (keitetyt perunankuoret, pojan puoliksi syömät omenat, salaatinloput, riisin tai makaronin tähteet, jne), mutta kanalassa on pidettävä valaistus ja lämmöt talvisin, ostettava rehua, kauraa ja kalkkia.
Toinen syy oman kasvimaan ja kotikanalan pitämiseen on puhtaan ruuan lisäksi mahdollisuus opettaa lapsille mistä ruoka tulee, miten paljon työtä se vaatii ja miten paljon esimerkiksi yhden kananmunan tuottaminen kaikkineen maksaa. Nämä kun eivät tahdo olla kaikille aikuisillekaan selviä…
Haluan uskoa, että näillä opeilla kasvatan lapsistani tietoisempia kuluttajia aikuisina, jotka ymmärtävät ruuantuottamisen kokonaiskuvaa hieman laajemminkin, kuin muovipakettina marketin hyllyllä…
Kun satokausi alkaa vedellä loppusyksystä viimeisiään, olen jo aivan valmis heittämään hanskat tiskiin ja jättämään kasvimaan oman onnensa nojaan!
Olen antanut kaikkeni kevättalvesta lähtien – hikeä, verta ja kyyneleitä – kylväen, koulien, karaisten, kuokkien, lapioiden, istuttaen, kastellen, leikaten, kitkien, harventaen, satoa korjaten ja säilöen! HUH!
Ensilumen sataessa peitoksi kasvimaan ylle huokaisen helpotuksesta: ’Luojan kiitos tämä puutarhavuosi on OHI ja saan vain olla ja levätä!’
Kiittelen vuoden loppua kohti ihanaa kotimaatamme neljästä vuodenajasta – erityisesti puutarhurin lepokaudesta, talvesta – sillä ilman tuota pientä katkoa kasvimaan tohinoista en olisi ehkä kovinkaan kauaa jaksanut jatkaa kotipuutarhurina.
…Ja heti vuoden vaihteen jälkeen tammikuussa alkavat sormet taas syyhytä multaan ja innostus tulevan puutarhakauden suunnitteluun leimahtaa täyteen liekkiin!
Ollaan me kotipuutarhurit kyllä ihan omaa lajiamme….!
****
Pssssst, palaan aiheeseen (omavaraisuus) täällä blogissa helmikuun alussa uudelleen ja kerron tuolloin tarkemmin tavoitteistani tälle kesälle – ja kuinka olen ajatellut niihin päästä. Pysythän kuulolla? 🙂
// It’s here again: time to start planning the upcomig gardening season! What to plant and when to do it? I love this time of the year!
Kykenin samaistumaan tekstiisi 🙂
Suloisen katkeraa puutarharakkautta <3