Ihminen on siitä kumma eläin, että se tottuu mitä erikoisempiinkin tilanteisiin ja olosuhteisiin – jopa tällaiseen koronaepidemian aiheuttamaan mullistukseen! Ensin on järkytys, sitten kapinointi, lopulta ymmärrys – tai vähintään tilanteen edessä nöyrtyminen – ja sitten sopeutuminen. Lopulta poikkeustilasta alkaa tulla jo uusi normaali.
Täällä meillä, kolmen viikon jäljiltä, aletaan ajoittain olla jo kiinni tässä uudessa arjessa. Välillä jopa nautin tästä tilanteesta, kun voi hyvällä syyllä ilman huonoa omatuntoa JOMO:illa oikein sydämen kyllyydestä. Ja välillä menen niin pohjamudissa, että en tiedä itkeä vai nauraa…
LUE MYÖS:
VÄHEMMÄN SOMEA, ENEMMÄN JOMOA – KOTIVINKIN HAASTATTELU
Pssst, tämän postauksen kaikki #koronakotoilu -valokuvat on napattu @VILLAKOTIRANTA Instagram -tililtäni – jos et vielä seuraa meitä IG:ssä, niin tervetuloa mukaan perheemme eloon tänne Mäntsälän sivukylälle!
Eilen miehelle naurahdin, että olen tunnistanut oman sopeutumiseni vaiheet;
1. Ensin, kun tuli kehoitus tehdä töitä etänä ja lapset jäivät kotiin, olin täynnä virtaa ja jotenkin helpottunutkin – tulihan arkeen monta tuntia lisää aikaa, kun työmatkoihin ei mennytkään yhtäkkiä paria tuntia päivässä ja lasten kanssa pääsi viettämään liikuntahetkeä aurinkoiseen kevätsäähän vaikka keskellä päivää.
2. Seuraavaksi alkoi pieni huoli ja ahdistus. Miten iäkkäät vanhempani pärjäävät 400km päässä? Entä onko meillä itsellä riittävästi ruokaa, jos vaikka sairastumme, emmekä pääse kauppaan? Tai jos kaupat suljetaan tai ruoanjakeluun tulee häiriöitä? Mitenkäs kuumelääkkeet, pitäisikö paketti tai pari hakea ihan vain varuilta lääkekaappiin? Vessapaperia en sentään ostanut säkin säkkiä – sitä löytyy varastosta aina iso paketillinen – mutta ruoan osalta kotivaraa täydensin hieman.
3. Koin ahdistusta siitä, etten ollutkaan enää vapaa tulemaan ja menemään. Tein tikusta asiaa, että pääsin edes ruokakaupassa piipahtamaan. Maitopurkin hakeminen alkoi tuntua viikon kohokohdalle!
4. Kotikoulu – tai etäkouluksi kai tätä pitäisi sanoa – ja 24/7 päiväkodintätinä oleminen alkoi suoraan sanottuna hieman jo kiristää pinnaa, kun töissäkin tahti kiristyi koronan myötä ja joka suunnasta koko ajan joku kaipasi jotakin. Kesken Skypen raikui taustalta iloiset ’Pyyhkimään!’ -huudot ja tai spontaanisti huusin ’Et koske niihin vaahtokarkkeihin!!’ lapselleni – ja kaikille palaverissa olleille…
P.s. Kotikoulu vs. Etäkoulu – tästäkin jokunen ajatus herännyt… Joka suunnasta tulee viestiä ja uutisointia, että vanhempien ei odoteta olevan tässä tilanteessa opettajia, vaan opetusvastuu on edelleen kouluissa. Mietinpä vain, että ei se nyt ihan täysin toimi – ainakaan vielä – jos oppitunnin sisältönä on oppikirjasta kappale lukeminen ja tehtäväkirjan kysymyksiin vastaaminen, ilman sitä opettamista. Todettiin viitosluokkalaisen pojan kanssa yhteiskuntaopin osalta, että jos niitä asioita ei keskustellen avaa lapselle, on aivan sama montako kertaa ne asiat läpi lukee – ymmärrys vaatii käsitystä kokonaisuudesta, ei vain typistetyn tekstiosion lukemista, jota lapsi toistaa tekniikalla ’hauki on kala’.
Notta kyllä, etäopetus edelleen vaatii vanhemmilta melkoista osallistumista, jos tahtotila on, että tämän kevään aikana opeteltavat asiat todella lapsi oppii…
5. Tässä vaiheessa alan olla jo lievässä nojataan taaksepäin ja nautitaan kyydistä-vaiheessa. Tilanne on mikä on, siihen on jo totuttu ja näillä mennään.
Kaikkien kollegoiden kotoa kuuluu taustalta elämisen ääniä, joten veikkaan, että moni muukin on jo höllentänyt rajaa työn ja kodin välillä. Itse en enää jaksa kytätä mute -napin äärellä, että ehdin saamaan mikkini kiinni ennen kuin lapseni kysymys ’Joko sä teet sitä kaakaotaaaaaaa?!?’ raikuu eetteriin. Luotan siihen, että henkilöt toisessa päässä yhteyttä ymmärtävät tilanteen ja suhtautuvat keskeytyksiin myötämielisesti.
Olen myös lakannut haaveilemasta kauppaan menemisestä. Tai oikeastaan tilanne on jo päinvastainen; mietin, miten voisin vielä kitkutella lähtemättä kauppaan. ’Onni’ on mies, joka edelleen käy töissä – kaikilla meillä ei ole etätyömahdollisuutta – joten myös pakolliset ruokaostokset hoituvat hänen toimestaan työpäivän jälkeen.
…Ainoastaan puutarhamyymälät ja lankakaupat saattaisivat saada minut liikkeelle, mutta onneksi tässä on vielä tovi aikaa, ennenkuin joudun miettimään pensasmustikan taimien, kuorikatteiden ja kevätlannoitteiden hankkimisia…
Laitoin jopa autoni seisontaan – emme todellakaan tarvitse kahta autoa tässä tilanteessa, kun ainoastaan yhden on pakko päivittäin poistua kotoa. Tietyllä tapaa tuokin ratkaisu toi helpotusta henkisesti, kun päiväsaikaan voimme lasten kanssa lähteä vain niin kauas, kuin jaksamme polkupyörillä polea – ei siis paineita lähteä suorittamaan kansallispuistovaelluksia naapurikylien puolelle.
Kotona on hyvä. <3
Ja samaan aikaan, kun nautin siitä, että saan olla kotifarkuissa ja flanellipaidassa päivät pitkät kotosalla minua välillä ihan hitusen riipaisee, kun miehellä on edelleen jonkinlainen ote normaaliin arkeen työnsä vuoksi. Sosiaalisia kontakteja ihmisten kanssa.
Todella ristiriitainen fiilis siis kun introvertti puoli minussa nauttii siitä, että saan entistä enemmän vain vetäytyä pois sosiaalisesta elämästä ja olla kotosalla, ja toisaalta taas se samainen introvertti puoli minussa kipuilee, kun tässä koronakotoilussa minulta odottaa joku jotakin 24/7 – ne kipeästi kaivatut hengähdyshetket arjessa ovat niin vähissä, että akkujen lataaminen tuntuu haastavalle.
…Vähän kuin puolitehoilla menisi koko ajan…
Mutta arvaatteko mistä olen saanut virtaa?!?
Möbleerauksesta!
Kun samoja seiniä on pakotettu tuijottamaan päivästä ja viikosta toiseen, puskee pintaan luontainen tarve uudistukselle!
…Mieheni vielä toppuuttelee ideoitani maalata seiniä uusiksi, joten olen ’joutunut tyytymään’ ihan vain holtittomaan möbleeraukseen! 😀
Lupaan laitella ensi viikolla useammankin jutun blogiin noista muutoksista, kunhan ehdin kamerasta valokuvat purkamaan koneelle. …Ja ylipäätään ehdin istahtamaan koneen ääreen uudelleen… Huoaaah….
Tsemppiä sinne sinullekin huomenna alkavaan uuteen #koronakotoilu -viikkoon!
Kyllä se siitä! <3
