Arkeni pieniksi hengähdyshetkiksi ovat muodostuneet tässä koronakotoilun ja etätyöskentelyn aikakaudella ripeät kävelylenkit keskellä päivää lähirannalle ja takaisin.
…Minulle onni on siis koti maaseudulla, missä ulkoilumaastot alkavat kotiovelta ja järvi sijaitsee kymmenen minuutin kävelyn ja muutaman minuutin pyöräilyn päässä!
Noilla puolen tunnin happihypyillä
on minulle monta positiivista vaikutusta,
jotka listasin alle.
Postauksen kuvituksena olevat valokuvat nappasit tuolta kävelyreitiltäni eilen, keskiviikkona, kun ulkona oli ihana pieni pakkanen, joka nipisteli juuri sopivasti – ja oli saanut muodostettua jopa ensimmäiset todella herkät jääkerrokset Kilpijärven pinnalle.
…Eilen illalla olin niin onnellinen, että olin kerrankin napannut kameran mukaan, kun näitä valokuvia katselin tietokoneelta – samalla kun lämpöasteiden puolelle kääntynyt sää piiskasi vettä ikkunaan ja sai pihan kausivalot hohtamaan lätäköistä…
1. Saan pienen liikuntahetken – arjen taukojumpan – keskelle etätyöpäivääni, jonka jälkeen olo on taas huomattavasti pirteämpi ja jaksan paremmalla keskittymisellä tarttua iltapäivän töihin.
Kotikonttorin huonoja puolia ovat mm. kehnohko ergonomia, sillä suurimman osan päivästä istun keittiön pöydän äärellä, missä läppäri on aina jotenkin huonolla korkeudella suhteessa omaan istumakorkeuteeni, vaihdoinpa tuolia kuinka usein tahansa!
Lisäksi perinteinen työpäiväni kuluu aamuysistä iltapäivän viiteen nenä kiinni läppärissä neljän seinän sisällä – ei ihme siis, että jo puolen päivän jälkeen alkavat aivot puutua hapenpuutteesta ja kahvia saa kumota kuppiin tasaista tahtia…
Pieni tauko, puolen tunnin happihyppy, ja olo on yhtä palautunut ja virkeä kuin pitkän viikonlopun jälkeen!
2. (Raskas) raskauskehoni kaipaa – ei, vaan suorastaan vaatii – päivittäisiä liikuntahetkiä. Jalkani ja selkäni tarvitsevat lempeää, mutta tehokasta liikuntaa jaksaakseen kantaa, sekä tukea alati kasvavaa kroppaani.
Olen aiemminkin aiheesta kirjoittanut, mutta olen siis tyypiltäni isojen vauvojen (kaksi aiempaakin ovat olleet syntyessään lähemmäs 4,5kg) odottaja, sekä – edellistä neuvolantätiämme lainaten – ’luolamies -tyyppinen odottaja’.
Mitä ihmettä se sitten tarkoittaa?
Noh, kehoni ilmeisesti ollessaan raskaana valmistautuu joka hetki mahdollisen tulevaan ruokapulaan, ja pyrkii ottamaan talteen jokaisesta pienestäkin suupalasta kaiken mahdollisen ja säilöö sen kupeisiini vararavinnoksi! 😀
….Minä kutsuisin tilaa toki ihan vain
perinteiseksi itäsuomalaiseksi ruuanrakastajan
-syndroomaksi… 😉
Molemmissa edellisissä raskauksissa on painoa tullut kaikkiaan 20kg, eikä tämäkään raskaus näytä olevan poikkeus! …Toki en odota, ett enää tässä iässä painoa katoaisi imettäen -25kg, joten tämän vuoden Black Friday -vaatetarjoukset jäävät täysin hyödyntämättä, kun en yhtään uskalla sanoa, mitä kokoa mahdan ollakaan ensi vuonna…
Mutta liikuntaa siis pitää olla jokaisessa arkipäivässäni jossain muodossa – edes tämän puolituntisen vauhtikävelyn merkeissä. Muutoin hajoaa kroppa alta ja fysiikka antaa täysin periksi – niin meinasi käydä viime raskaudessakin, kunnes aloitin tauon jälkeen kävelyn, pilateksen, sekä kuntosalitreenin.
3. Tämä ulkoiluhetki on myös pieni, mutta niin merkityksellinen pala äidin omaa aikaa.
Saatan soittaa äidilleni, taikka parhaalle ystävälleni pikapuhelun – joskus olen sortunut soittamaan myös työpuheluita, mutta tuolloin kävelytahti on kyllä ollut maltillisempi ja olen saattanut heittä vähän pidemmänkin lenkin puhuessa – tai mikä parasta, saatan ihan vain kuunnella luonnon ääniä taikka ottaa jonkun uuden levyn Spotifyn kautta kuunteluun!
Täydellinen pieni katko arkeen!
Nuorempi poika on vielä sen ikäinen – tai ainakin luonteeltaan sellainen – ettei häntä voi vielä yksin kotiin jättää edes puolen tunnin lenkin ajaksi illalla töiden jälkeen. Omalla pihalla voin toki touhuta jo melko rauhassa, kun herra leikkii omiaan sisällä, mutta aikuisen on kuitenkin oltava koko ajan kuuloetäisyyden päässä. Eli vielä hetki menee, että hänen puolestaan pääsisin iltaisin happea haukkaamaan, jos mies ei satu olemaan kotosalla.
Miehen kanssa vietämme kerran viikossa niin ikään yhdessä laatuaikaa lenkkeillen, kun pienemmän pojan harrastuu sallii meille tunnin aikaikkunan ulkoilulle Mäntsälässä. Silloin verkkarikangas viuhuu ja heijastinliivit vaan välkkyy, kun miehen kanssa painamme tunnin hikilenkin pitkin katuja ja kuntopolkuja, vaihtaen lennokkaasti myös päivän kuulumiset ja sparraamme toisiamme mm. työasioissa.
4. Keskellä tätä synkintä syksyn ja talven siirtymäaikaa, kun aamut valaistuvat vasta lähempänä yhdeksää ja normaalissa työarjessa en ehtisi päivänvaloa edes näkemään – aamulla Helsinkiin lähtiessä pimeää, iltapäivän ruuhkassa viideltä jonotellessa pimeää – olen saanut ajoittain nauttia jopa auringonpaisteesta!
Kärsin yleensä, jos en nyt suoranaisesta kaamosmasennuksesta, niin ainakin hyvin raskaasta syysväsymyksestä. Parina viime syksynä ja talvena olen saanut pidettyä fiilikset hieman korkeammalla ja energiat jopa lähes normaalilla tasolla, kun olen päivittäin syönyt tavallista vahvemman annoksen d-vitamiinia lääkärin suosituksesta.
Osaan siis arvostaa kovasti
päivittäistä annosta luonnonvaloa
ja erityisesti ”aurinkoenergiaa”,
jota sitäkin on välillä ollut tarjolla.
Kesällä en juurikaan viihdy auringonpaisteessa, mutta odotan kuin hullu puuroa niitä helmi-maaliskuun päiviä, kun auringonsäteet pikkupakkasesta huolimatta jo hieman lämmittää osuessaan kasvoille ja valo saa lumen kimaltamaan timanttien tavoin! Voi, sitä minä niin kovasti jo odotan…
Etätyöskentely päivästä toiseen yksin kotikonttorilla voi aluksi kuulostaa luksukselle, mutta – introvertista luonteestani huolimatta – kaipaan kovasti jo työkavereitani ja niitä toimistolla vietettyjä hetkiä; spontaaneja juttutuokioita ja kohtaamisia kahviautomaatilla, naurua kahvitauolla, lennokkaita tarinoita lounastunnilla… Ihan vain niitä tavallisia arjen hetkiä, kun vaikka ongelman vaivatessa mieltä saatoit vain kääntyä viereisen pulpetin ääreen ja saada sparrausta kaverilta.
Jotta oikeasti jaksaisimme vielä ahertaa tämän kaiken koronan aiheuttaman epätietoisuuden ja ikävien uutisten keskellä, on pakko löytää näitä pieniä arjen timanttisia hetkiä, joista ammentaa voimaa arkeen.
