Ohhoh, no nyt voi vain kliseisesti todeta, että aika on todellakin lentänyt siivillä – tai oikeastaan kiitänyt pienimmän lapsen kasvua seuratessa!
…Juurihan kirjoitin juttua mehikasvien talvehtimisesta tuossa kesäkuun alussa – VIIME VUONNA – ja yhtäkkiä huomaan helmikuun olevan kulman takana!
Ei varmaankaan tarvitse kovinkaan paljoa syitä useamman kuukauden blogihiljaisuuteen selitellä, kun arkeamme aivan uusiin kuvioihin on pyörittänyt pieni, ihana neiti Päivänsäde. Ja jotta ajan käsittämättömän kulun käsittää paremmin, on meidän vasta äsken syntynyt vauvamme jo suuret 10,5kk iältään!
*Se ääni, kun pääni yksinkertaisesti vain poksahtaa yrittäessään käsitellä tätä*
En ole kesän jälkeen ehtinyt juurikaan kameraan tarttumaan, saati istumaan tietokoneen ääreen kirjoittamaan ’omia juttuja’. Toisaalta keskimmäisen muksun vauva-aikaan tuhlasin päiväuniaikoja ja yön tunteja blogin ääressä notkumiseen, mikä nyt tuntuu vähän hassulle. Erityisesti tällä iällä (apua, 39v tuli juuri vuodenvaihteessa täyteen) unta ja lepoa kaipaa aivan eri tavalla kuin nuorempana, joten on ollut helppo laittaa asiat oikeaan tärkeysjärjestykseen ja kaatua itsekin lepoon neidin nukahdettua. …Siis jos Netflixiltä ja neulontatöiltä malttaa…!
…Ja koska kameralla olen ehtinyt pääasiassa vain napsimaan kuvia neidistä ja muutamista seikkailuista koko perheen voimin, joudun kuvittamaan tätä tauon jälkeen ensimmäistä postausta Instagramista keräämilläni otoksilla. …Siellä sentään olen ehtinyt olemaan hieman aktiivisempi…
Jos et vielä seuraa touhujamme Instagramissa, tule ihmeessä kurkkaamaan, mitä arkeemme kuuluu!
@VILLAKOTIRANTA
Pakko muuten myöntää, että kun nyt ensimmäistä kertaa yli puoleen vuoteen istahdin alas blogin ääreen, tuntuu yllättävän hyvälle olla takaisin… Hieman ehkä sellaista aloittamisen vaikeuttakin ollut havaittavissa, joten voi olla, että kun taas pääsen vauhtiin, saatan yhä useammin napata iltaisin pienen hetken omaa aikaa koneen äärellä.
Mitä ihmettä sitten onkaan menneen puolen vuoden aikana tapahtunut ja touhuttu Villa Kotirannassa?
Noh, myös pojat ovat kasvaneet huimasti!
Isompi pojista täyttää juuri neljätoista ja aloitti syksyllä yläkoulun ’isolla kirkolla’!
Kuten yllä oleva kuva osoittaa (oikean puolimmainen), on nuori herra kasvanut jo äidistä ohi niin pituudessa kuin kengän koossakin! Meillä on itse asiassa valokuva vihkimistilaisuudestamme lokakuussa 2020, jossa vanhempi pojista seisoo rinnallani – ja ylettyy minua nippanappa olkapäähän. Vuotta myöhemmin katsoin häntä jo hieman yläviistoon!
Nuorempi pojista (yllä olevassa kuvassa vasemmalla) taasen aloitti syksyllä esikoulun tässä omalla kylällä ja täyttää ihan muutaman päivän päästä seitsemän vuotta. …Koulua siis kovasti odotellessa…!
Vaikka pojat ovatkin jo valtavan isoja ja niin omatoimisia, pitävät he silti äitiäänkin vielä kiireisenä; on harrastusta, kotiläksyjä, kavereille kuskaamista ja kotiin hakemista. Eikä voi unohtaa alati kasvavaa pyykkivuorta – kahdesta pojasta, joista toinen käyttää vaatekokoa 150 ja toinen 170, tulee muuten yllättävän paljon pyykkiä ja mm. hupparit ovat jo niin kookkaita, että periaatteessa voi laskea, että tässä huushollissa pitää ehtiä pesemään neljän täysikokoisen ihmisen pyykkiä!
Lasten iästä puhuttaessa mainittakoot, että tosiaan uudenvuodenaattona tuli itselläkin 39 täyteen… Eli tänä vuonna juhlistetaan pyöreitä! … Tai noh, haaveissa kesäjuhlat omassa puutarhassa, joten saattaa syntymäpäivä mennä ihan hiljaiselossa, ja juhlinta jätetään suosiolla kesälle 2023.
Ei pienintäkään ikäkriisiä tällä hetkellä – tilanne tosin saattaa muuttua aivan yllättäen – sillä edelleenkin koen itseni ehkä max 29 vuotiaaksi. Pää ei ymmärrä, että kroppa ympärillä vanhenee. Paitsi niinä aamuina, kun neiti on edellisenä yönä päättänyt pitää huliviliä ja unen määrä jäänyt vähille…
Äitini sai minut ollessaan 41, ja olen aina vannonut, että minun lapsilukuni on täynnä viimeistään 35 vuotiaana. *Nauruntyrskähdys* Meni kolmella vuodella yli…
Aloitettiin syksyllä myös vanhemman pojan kanssa saliharrastus yhdessä. Poika innostui kokeilemaan salitreeniä ja sai minutkin vauhtiin.
Palasin tauon jälkeen treenien ääreen ensin vaunukävelyiden merkeissä ja sitten fysioterapeutin ohjeistuksen jälkeen harjoitellen kuntosalilla – aiempi nyrkkeilyharrastus meni jäihin koronan alettua ja edellisestä salilla käymisestäkin oli jo useampi vuosi.
…Remppaa tässä kropassa onkin niin paljon, että keväällä aloittamani säännöllinen fysioterapeutin suorittama murjonta jatkuu edelleen kaksi kertaa kuussa! On koko kropan jumitusta niskasta pohkeisiin – kiitos vuosien istumatyön ja raskauden, tietokonetyöskentelyn aiheuttamat tukkeumat käsissä, jotka aiheuttavat kipua ja paineen tunnetta sormien niveliin, sekä selkäjumit, jotka mm. haittaavat raskaudessa tulleen erkauman paranemista… Huh!
Tuohon listaan nähden on ihme, että edelleen toimin suht jouhevasti…
Palasin töihin heinäkuussa ja olen kovasti ollut onnellinen etätyösuosituksen aikakaudesta, sillä olen voinut työskennellä pääasiassa kotoa käsin ja saanut olla läsnä neidin kasvamisessa, vaikka työpäivät yleensä istunkin aika jemmassa työhuoneessa. Mutta perinteiset työpäivän kahvitauot korvautuivat maitotauoilla, kun olin neidin ruoka-aikaan kotosalla ja normaalisti työmatkaan tuhrautuneet tunnit sain viettää lasten kanssa kotosalla.
Notta jotain hyvää tässä maailmantilanteessakin, jos oikein miettii…
Aloitin myös lokakuussa koulun; tämän vuoden loppuun asti ole Helsinki Business Collegen kirjoilla ja tavoitteena Johtamisen ja yritysjohtamisen erikoisammattitutkinto! Eli lisäoppia ja tuoreita tulokulmia työhöni hakemassa, sekä siinä sivussa takataskuun tuo tutkinto.
Saan onnekseni suorittaa työn ohella opinnot ja luentopäiviä on ’vain’ kerran kuussa, joten yllättävän saumattomasti on koulu ja työ soljuneet yhteen. …Toki näyttösuunnitelmien kirjoittaminen, ym koulun vaatima dokumentointi on yllättävän aikaa vievää ollut. Olenkin miettinyt, että onko keskittymiskyky vaan näin vanhemmiten heikentynyt, koska kun pääsen vauhtiin ja saan työrauhan, tulee tuotoksena sivukaupalla tekstiä, mutta miten kauan voikin kestää, että saa sen keskittymisen kohdilleen ja löytää FLOWn…!
Ehkä tuohon hyvinvointiin ja jaksamiseen jatkoksi kerron, että olen alkusyksystä lähtien myös seurannut omaa jaksamista, palautumista ja mm. unen laatua ja määrää Oura -sormuksen kautta.
Lämmin suositus sormukselle – ollut niin huomaamaton sormessa, että ajoittain unohdan sen ladatakin, kun en kerta kaikkiaan muista, että se kulkee tuossa etusormessa mukana 24/7!
Paljon olen oppinut tässä puolen vuoden aikana kertyneestä datastakin, mutta toki olisin ehkä osannut myös monen kuormitukset tunnistaa ihan vain kuulostelemalla oloani. Mutta joka tapauksessa mielenkiintoinen väline oppia tunnistamaan oman päivittäisen toiminnan ja palautumisen välisiä yhteyksiä.
Ehkä eniten bloggaamiselta aikaa varastanut puuha on kuitenkin ollut neulominen!
Erityisesti viimeisen puolen vuoden aikana on puikoilta tipahdellut neuletakkeja, villapaitoja ja villasukkia – niin itselle kuin lahjaksikin. Ai että, niin koukuttavaa!!
Rakastuin Novitan Icelandic Wool -lankaan, josta yhden kaarrokeneuleen neuloin vuodenvaihteessa ja nyt puikoilla onkin VIENOKAL -yhteisneulonnan kirjoneulepaita samaisesta langasta.
…Neulejutuista taidankin innostua kirjoittelemaan valokuvien kera seuraavaksi blogiin, sen verran paljon kaikenlaista on valmistunut – ja omiakin kuoseja tullut kokeiltua. …Parhaillaan ruutupaperille muuten hahmottumassa oman lapsuuden kotikyläni ja Pohjois-Savon teemaneule, missä vilisee niin Puijon tornia, kuin havumetsiäkin!
….Mutta hei, täällä ollaan taas – ja toivottavasti sinäkin löydät taas tiesi blogini pariin! <3
